sunnuntai, 22. huhtikuu 2018

Pilvilinna,joka romahti...

Täytyy sanoa,että viime vuosi oli minulle henkisesti hirvittävän rankka. Ehkä elämäni tähän asti rankin. Niinhän siinä sitten kävi,että viimeinen ICSI -hoitokaan ei onnistunut, ja meille annettiin tuolloin hyvin vähän toivoa. Asia oli itsestään jo aikamoinen kriisi, mutta se pisti miettimään,että haluanko sitä todella? Ja jotenkin aloin katsomaan asioita ihan eri tavalla. Marraskuun 7.pvä hain avioeropaperit ja allekirjoitin ne. Tunsin olevani yksin tässä suhteessa muutenkin, silmäni avautuivat ja tajusin viimein,että mitä järkeä tässä on. Koitin keskustella asioista aiemmin, mutta hän ei nähnyt asioissa mitään outoa, ja koitti vierittää syyn minun niskoilleni. Hän totesi,että ei tässä ole mitään ongelmaa, vika on sinun päässäsi, ja että hanki lääkkeet! Kävin psykologilla, ja siellä tunne vahvistui. Olin varmempi kuin koskaan. Muistan psykologin säälivän ilmeen, kun olin kotitehtävänä tehnyt listan asioista,mitä annan tässä suhteessa, ja mitä saan tässä suhteessa. Voitte arvata kumpi lista oli pidempi. Ehkä tämä kriisi ja masennus oli se keino,jolla silmäni sai avautumaan. 

Nyt unelmani, eli talomme on myynnissä, ja joulukuun puolesta välistä saakka olemme asuneet eri osoitteissa. Hetkeäkään en ole katunut päätöstäni, vaikka menetänkin paljon; kodin joka oli unelmani pikkutytöstä saakka. Syksy vei paljon muutakin mennessään; hetkenä,joka oli maailman huonoin, tein positiivisen raskaustestin. Koska päätökseni olin jo tehnyt eron suhteen, päädyin aborttiin. Kaiken kukkuraksi jouduin hautaamaan itse rakkaan koiramme. Silloin se iski. Henkinen romahdus. Itkusta ei tullut loppua, ja hakeuduin päivystykseen. Sain unilääkkeet ja myöhemmin toisella lääkärikäynnillä masennuslääkkeet. 

Nyt elämä rullaa jo hieman paremmin. Olen löytänyt rakkauden. <3 Tai ehkä se löysi minut. Uskon kohtaloon, ja se johdatti meidät toistemme luo. Everything happens for a reason... 

Tottakai elämä välillä vielä koettelee, stressi talon myynnistä ja (käytännössä) yksinhuoltajuus vie omat veronsa, mutta odotan että pääsen elämässä eteenpäin ja kaikki tämä paha jää taakse. Menetin välit myös äitiini kaiken tämän aikana, mutta se oli hänen valinta, en ole tehnyt mitään väärää. Olen loppujen lopuksi hyvilläni,että koin kaiken tämän. Se sai heräämään minut todellisuuteen. Elämä on liian lyhyt sellaiseen,missä ei ole ihmisen hyvä olla. 

Hyvää kevättä ihmiset. Luottakaa omiin vaistoihin, ja kohtaloon. :)

 

 

tiistai, 9. toukokuu 2017

Ihmisen kokoisia murheita...

Viime ajat ovat olleet minulle samalla jännittäviä, toiverikkaita, mutta hyvin vaikeita, haikeita ja pettymystä täynnä. 

Ensimmäinen ivf on nyt takana, 9 munasolua saatiin hyvin punktioitua, mutta niistä selvisi ainoastaan yksi siirtokelpoiseksi. Se oli kahden päivän ikäinen, 2.luokan 4-soluinen alkio. Mutta valitettavasti testitulos oli nega, eikä pakkaseen jäänyt mitään. Ongelmana oli se,että alkiot olivat monitumaisia. Joko sinne pääsee tunkeutumaan useampi siittiö kerralla, tai sitten munasoluissani on vikaa...

Klinikalle soitettuani minulle tuli henkinen romahdus. Kuvittelin, että vielä ennen heinäkuun sulkua ehdittäisiin tehdä vielä yksi ivf hoito,mutta lääkäri olikin sitä mieltä, että annetaan toipua rauhassa, ja aloitetaan uudestaan taas elokuussa. Seuraava hoito olisi ICSI, eli mikroinjektiohoito. Kokeillaan seuraavaksi eri lääkityksillä ja annostuksilla. Se päivä oli minulle hyvin pettynyt, itkin koko matkan kotiin. Itkin vielä illan ja yölläkin... mutta sitten järkeilin,että ehkä on hyvä niin, ja minulla on aikaa laittaa kesän aikana itseni kuntoon, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Jään hoidoista kesälomalle, ja kenties saisin muutaman kilonkin pois.

Tänään katsoin tallennuksesta katastrofin anatomia -sarjan osan, jossa käsiteltiin Oulun vauvasurmia. Katsoin ohjelman järkyttyneenä, itkien vauvojen kohtaloa, ja miettien että miksi, oi miksi?!

Viime aikoina olen miettinyt elämän tarkoitusta lapsettomuuteen liittyen. Olen aina uskonut jollain lailla kohtaloon, uskoen että kaikella on tarkoitus. Nyt kun meidän pikkukakkosen aikaansaanti on ollut näin hirvittävän vaikeaa ja mutkikasta, olen alkanut miettimään, että miksi? Onko tähtiin kirjoitettu, ettemme koskaan tule saamaan toista lasta? Onko tarkoitus, että käymme hoidot läpi,uskoaksemme viimein että näin on? vai onko tarkoitus vaan koetella? Kääntyykö kaikki lopulta hyvin, vai päätyykö tämä johonkin muuhun, kuten avioeroon? Onko tämän tarkoitus vahvistaa liittoamme, vai kenties erottaa meidät toisistamme? Tälläisen Oulun tapahtuman myötä ihmettelen, että miksi Luoja antoi noiden viiden vauvan syntyä? Miksi se antoi niiden saada edes alkunsa, ja silti lopulta kaikki päättyi niin...?! Miksi ne vauvat syntyi siihen perheeseen kuolemaan, miksei joku muu saanut niitä, joka oikeasti olisi halunnut ne, ja ollut valmis ottamaan ne rakkaudella vastaan? Elämän tarkoitusta ei vaan aina voi käsittää, ei vaan ymmärrä...

Silti kiitän Luojaa siitä pienestä ihmeestä, joka meillä jo on; rakas tyttömme. <3

Luojan kiitos, että hänet on meille annettu. Toivottavasti häntä ei meiltä koskaan pois oteta. Kyynelsilmin kirjoitan ja mietin sitä...rakkaus tätä lasta kohtaan on suunnaton. Hän on pieni ihmeemme, ja vaikka lapsettomuusasiat välillä musertavat mielen kaikkine tunteineen, on hän se asia, minkä takia jaksan vaikeina aikoina tarpoa läpi tän kaiken paskan. <3

maanantai, 20. maaliskuu 2017

Elämän kevät...

Tiedättekö sen tunteen rinnassa, kun jokin siellä polttelee ja kutittaa... Se on kevättä rinnassa. <3

Minulla oli aivan mahtava lauantai-ilta työkaverieni kanssa. Tai ehkä he ovat minulle enemmän, paljon enemmän. Joukko rakkaita ihmisiä, joiden välillä vaan kertakaikkiaan kemiat kohtaa. Ikähaarukka on melko suuri; parikymppisestä reilut neljäkymppisiin. Mutta silti tuntuu,että olisimme kaikki saman ikäisiä. Ja se yhteys...  

...Eräs miespuolinen työtoverini sanoi minulle, että näkee minun silmistäni että kaikki ei ole hyvin... Siitähän se kyynelpato sitten murtui. Avauduin murheistani ja hän kuunteli. Hän piti minua kädestä ja lohdutti. Vaikka välillämme ei ole mitään sellaista, tunsin sillä hetkellä olevani hyvin etuoikeutettu ja onnellinen, että olen tutustunut juuri häneen. Voiko ystävyys olla sellaista, että on kuin vanha onnellinen aviopari, silti tuntematta sen suurempaa himoa toista kohtaan. Sanaton yhteys, joka on tuntunut jo aivan ensihetkestä asti. Hän piteli minua kainalossa ja silitti olkapäätäni, muutaman kerran suukottikin. Mutta se ei ollut mitään seksuaalista tms, sillä molemmat olemme onnellisia omissa liitoissamme, ja kunnioitamme puolisoitamme. Kerroinkin hänelle, että hän on niin hieno tyyppi, että hän on aina sydämessäni.

No pidettinhän me koko köörin kanssa hauskaakin keilailun ja tanssimisen merkeissä, ettei ihan pelkäksi itkuksi mennyt. :) Monenlaisia tunteita koettiin, ja nyt muistelen niitä sydän läikähdellen... <3 Tämä mahtava porukka on nyt jo hajonnut, sillä yksi on lähtenyt toisiin hommiin ja toinen toiselle työpisteelle, eri vuorokiertoon. Harmiksemme todettiin, että tälläistä porukkaa emme enää koskaan tule saamaan. Ei tähän asti sellaista ole ollut,vaikka joukossa on elämää kokeinakin ihmisiä. Mutta tälläisistä ihmisistä ei halua päästää irti. Voin sanoa rakastavani niitä ihmisiä juuri niin paljon, kuin työtovereita voi koskaan rakastaa. Ihan joka ikistä.

Elämme jännittäviä aikoja monessakin suhteessa. Saimme viimein maksusitoumuksen yksityiselle lapsettomuusklinikalle, Jyväskylän Fertinovalle. Vihdoin asiassa pääsee eteenpäin! Oon pelonsekaisin tuntein, mutta silti tunnen suurta helpotusta. Puhelun saadessani kädet tärisivät jännityksestä! Sain avauduttua tilanteestani myös esimiehelleni, hän onneksi otti asian hienovaraisesti vastaan ja tunsi myötätuntoa, sekä toivotti onnea matkaan ja kannusti ottamaan yhteyttä työpsykologiin mikäli tilanne alkaa liikaa mieltä kaivertaa...

Tänään tulee tv:stä ulos myös Maajussille Morsian -ehdokkaiden esittelyt, joihin minäkin olen mukaan sotkeutunut ystävän roolissa. Vähän jännää! ;)

Monta rautaa on tulessa, mutta silloinhan se on taottava kun rauta on kuumaa, vai miten se meni! :)

Läikähtelevää kevättä teille kaikille.

-Anna-

 

lauantai, 14. tammikuu 2017

Uusi vuosi, uudet kujeet

Selatessani tätä blogia, tajusin miten nopeasti aika rientää. Jo pelkästään edellisestä päivityksestäni on jo tovi, ja joulukin oli silloin edessä päin. Nyt on jo vuosi vaihtunut ja uudet haasteet odottaa. Tuleva vuosi tulee olemaan varmasti mielenkiintoinen,mutta melko raskas. Mieheni nimittäin aloittaa opiskelut työn ohessa, ja vuorotyön,opiskelun ja lapsen hoidon järjestelyssä on varmasti omat haasteensa, ja melkeinpä voin olla varma,että yhteistä laatuaikaa ei liiemmin ole tänä vuonna luvassa. Mutta ehkä siitä selvitään...

Jännittävää tiedossa lapsettomuusrintamalla, sillä vielä pistoshoitoja jatketaan 1-3 kertaa, ja mikäli toivottua tulosta ei saavuteta, otetaan iso askel eteenpäin. Nimittäin sitten edessä olisi ivf-hoidot, ns."koeputkihedelmöitys". Ajatus siitä jännittää ja hieman pelottaa, mutta kun yritystä on jo näin monta vuotta takana, on se jollain lailla myös helpotus ja odotettu asia. Sitten vaan toivotaan sitä pientä ihmettä tapahtuvan... <3 Henkisesti tää matka on ollut melko rankka, kun tunteet menevät vuoristorataa ylös ja alas. Olimme maanantaina KYSsissä antamassa miehen spermanäytettä, ja tämän jälkeen menimme Matkukseen vähän shoppailemaan. Näin eräässä lastenvaateliikkeessä odotus- ja vauvanvaatteita, ja jotenkin tuli kauhean surullinen olo. Automatkalla kyynelpato murtui, ja aloin itkeä tuota... on välillä vaikea hyväksyä toisten onnea ja nähdä vauvojakin, ja etenkin nykyään ihmettelen suuresti, että jotkut saavat lapsia ihan vaan seksiä harrastamalla, kun itse täytyy kulkea vaikeimman kautta. Mutta katsotaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan, vai tuoko mitään... 

Jännitän myös työkaverini puolesta, sillä ilmoitimme työtoverini kanssa hänet maajussille morsian -ohjelmaan, ja häneen on oltu yhteydessä! Vitsit, jos hän vain pääsisi mukaan ohjelmaan! :) Tosin hän uhkaili, että mikäli pääsee, ja asiat etenee niin hän pitää huolen,että myös minä joudun tv-ruudun taakse! :) No, eihän siinä...

Niin, ja tosiaan, ihana asia meille jo tapahtuikin, sillä jackrussellinterrierinarttumme "Hertta" pyöräytti 2.1.2017 maailmaan 4 pentua. Valitettavasti yhden pennun elämä oli lyhyt, sillä se eli vain 12h. ;'( mutta niin se luonto korjaa tieltään heikommat. Emä ja pennut voi hyvin, nyt kovasti odotellaan silmien avautumista! <3 Ne on niin ihania...

16107533_357807061264606_591505006537148

15994840_357807534597892_916697263559209

Että tälläistä meille kuuluu tällä kertaa... <3 Toivotaan parasta ja pelätään pahinta. 

perjantai, 25. marraskuu 2016

*Crazy about christmas...*

Aikaa on vierähtänyt jälleen tovi eteenpäin. 

Campridge -ohjelma jäi hetkeksi ainakin tauolle lääkärin kehoituksesta, 22:n kilon rajapyykin jälkeen. Terveys on ollut edelleen hyvä, ja laihdutuksen tuomat terveysvaikutukset myönteisiä, mutta pääsimme lapsettomuustutkimuksissa harppauksen eteenpäin. Ensimmäiset pistoshoidot (puregon+menopur+pregnyl+lugesteron) ovat takana, mutta eivät tuoneet ekalla kerralla tulosta. Kokeiltiin siis ovulaation induktiohoitoa. Samalla tehtiin myös munasarjojen aukiolotutkimus, jossa todettiin niiden olevan auki. Toimenpide ei ollut kovinkaan miellyttävä, munasarjoihin ruiskutetaan siis katetrin avulla vesikuplia ja ilmaa. Sain toimeenpiteestä ihan mielettömän hartiapiston. Mutta siitä selvittiin. Tämä kierto menikin sitten persiilleen heti alussa, kun menkat alkoi pe iltapäivänä ja osaston soittoaika oli arkisin aamulla 8-9, en siis saanut enää ketään kiinni, ja pistokset ois pitänyt aloittaa su. Pettymys oli taas kova,mutta elämä jatkuu. Tää kierto ollaan sit ilman.

Labroissa selvisi myös, että kärsin kilpirauhasen vajaatoiminnasta. TSH Viitearvot piti olla max.4,2 ja mulla oli 4,76. Lääkäri sanoi, että polilla arvoihin suhtaudutaan vielä kriittisemmin, suositeltavaa olisi saada arvot alle kolmen ja mielellään lähemmäs 2. Tyroksiinin aloitettua arvot ovat kolmessa viikossa ja hieman normalisoituneet, kun kontrollissa ne oli alle kolmen. 

Stressi laukaisi minulle jonkin flunssataudin; siis lämpöä ja kuiva yskä. Mitään räkätautia ei oo ollut missään vaiheessa, mikä on outoa, mutta hyvä tietty niin. Kolmen päivän saikku teki hyvää kyllä mielenterveydelleni, kun sai vähän huilata. Siitä sitten päästiinkin aiheeseen joulu.

Olen aivan mahdoton jouluhullu. Aloitan fiilistelyn ja loppukesästä, ja se tunne voimistuu joka päivä joulua kohti. Koristeet ja valot lähtevät välillä hieman käsistä, mutta se onni jota se minulle tuo, on jotain sanoinkuvaamatonta.

Jostain syystä koitan pyrkiä täydellisyyteen, ehkä se juontaa juurensa lapsuuteen, joka toki oli onnellinen,mutta joskus joulu oli myös pettymys,kun alkoholi oli tullut mukaan kuvioihin. Sitä kai koittaa paikata sitä kokemaansa pettymystä nykyään omassa joulunvietossa. Nykyään joulut ovat sujuneet melko hyvin, ja aattokin ollaan selvitty hienosti ilman alkoholia. Sitä ennen on tietysti ilmassa pieni jännitys, että selviääköhän hän jouluksi... Aaton tunnelma on onneksi pysynyt lämpimänä, luojan kiitos lapsemme takia. 

Jännitystä on ilmassa myös koirarintamalla, sillä pyhäinpäivänä Hertta kävi tapaamassa ihanaa Norjalaista Vuonojen miestä. <3 Oireiden perusteella voisimme päätellä, että pullat ovat uunissa, mutta jottei taas tule pettymyksiä, en uskalla luottaa vaistoihini ennen virallista ultraa, joka on 7.12. Kaipaan niitä pieniä vadelmatassuja tepastelemaan... vaavat olis erittäin tervetulleita! <3

Tässä hieman saikkuloman tuloksia... ;) Valopaketit! It's beginning look a lot like christmas... :) Ja samalla esittelen myös ihanan Willow Tree Nativity -setin, josta olen haaveillut jo pitkään. Löysin tämän tori.fistä melko edullisesti. <3

 

15137470_1353136254736554_30998002563322

15110255_1353136251403221_14613554991316

15110292_1346548482061998_68388640041093

...tähän tulee vielä oljet ja led valot...<3

Joulun tunnelmaa lähdemme äitini kanssa hakemaan 4.-6.12. Tallinnan joulumarkkinoille. Voi että minä odotan sitä...<3 Ja sitä ennen huomenna nautin työpaikan pikkujoulutunnelmasta... *<:o)

Ihanaa joulun odotusta kaikille, ja voimia talven pimeyteen...<3 Tehkää asioita,jotka antavat teille voimaa ja iloa. 

  • Henkilötiedot

    Olen 30-vuotias naimisissa oleva "tavan duunari", ja 4-vuotiaan lapsen äiti. Asumme Itä-Suomessa "keskellä ei mitään" mieheni, tyttäreni ja 3:n jackrussellinterrierin kanssa. Blogissani pääset seuraamaan meidän elämää maaseudulla, sisustusunelmiani sekä kaikenlaista puuhastelua koiramaisin maustein...