Perustaessani tätä blogia ajattelin, etten halua paljastaa täällä sen enempää henkilökohtaista elämääni, mutta nyt kuitenkin tuntuu mieleni avautua, ajatellen että eihän tätä blogia kukaan kuitenkaan lue, ja harva tästä edes tietää.

Kärsimme toissijaisesta lapsettomuudesta.

Esikoisemme,rakas tyttäremme täytti äskettäin 3 vuotta, ja n.parin vuoden ajan on yritetty saada toista lasta, enemmän ja vähemmän. Jatkuvasti näen ympärilläni iloisia uutisia,kuinka joku onnellinen on saamassa taikka saanut perheenlisäystä. Vähän väliä tuttavani, perheenjäseneni ja sukulaiseni kyselevät että "Milloinkas teille tulee toinen?" "Meinasitteko hankkia lisää lapsia?" "Eikös teidänkin olis jo aika tehdä lisää lapsia jos meinaatte?"

Nämä kysymykset vihlovat sielua kuin raekuuro,joka piiskaa pikkuhiljaa kasvien varsia tohjoksi. Välillä en vain tiedä mitä vastaisin. Joka kuukausi se raekuuro pyyhkäisee ylitseni, kun alan vuotaa. Ei taaskaan. Huokaus.

Miettiessäni toisten onnea saadessaan vauvan, tulee haikea olo. Vaikka toki olen onnellinen että minulla on ihana tytär jo - asiat voisi olla huonomminkin, onhan pariskuntia jotka eivät koskaan voi saada lapsia. Miettiessäni omaa rakasta tytärtäni, tulee välillä haikeus kun mietin,että hän kasvaa ja varttuu, enkä koskaan enää saa tuntea omaa pienokaistani sylissäni. Se tunne on kamala.

Elämme ns. ruuhkavuosia, molemmat mieheni kanssa teemme vuorotyötä, ollen koko ajan eri vuoroissa lapsenhoidollisista syistä.  On harrastukset (lähinnä miehen,koska omani tapahtuvat täällä kotona). Raha on välillä tiukilla, puhumattakaan parisuhteen yhteisestä ajasta ja hoitamisesta, tällä hetkellä tuntuu että "Ai mikä parisuhde?". Olemme lähinnä kämppiksiä, koska yhteinen aika on olematonta. Jos on aikaa, ei jaksa koska on niin puhki. Koitetaan painaa ylitöitä, jotta saadaan talous pidettyä kasassa, kärvistellään. Toistaiseksi ollaan selvitty. Jokainen osanee kuvitella missä stressikäyrän huippu hipoo, kun nämä arjen koettelemukset ynnätään yhteen. Ja kuten tv-shopissa sanotaan; -Eikä siinä vielä kaikki! Ikuinen laihdutusurakkani.  Liikaa elopainoa minulla siis on vajaat 40kg. Optimistisena ihmisenä ja suomalaisella sisulla olen päättänyt, että jonain päivänä minä vielä teen sen! Minun on pakko! Vaikea se tie tulee olemaan,kieltämättä.

Nuoresta iästäni huolimatta olen saavuttanut elämässäni asioita kiitettävästi. On koti, josta haaveilin pikkutytöstä saakka. Olen naimisissa, vaikka kymmenen vuotta sitten kuvittelin,etten koskaan tule saamaan ketään. Minulla on terve,ihana tytär, olen itsekin saanut elää vielä toistaiseksi terveen elämää. On vakituinen työpaikka, se ei ole nykypäivänä itsestäänselvyys, vaikka välillä duunarin elämä jurppiikin. Minulla on myös rakas harrastus,koirat. Nuo karvaiset lapseni. Jokin aika sitten mietin, että koska elämässä asiat on sujuneet tähän asti melko hyvin pieniä vastoinkäymisiä lukuunottamatta, niin milloinkohan se kostautuu? Ehkä tämä toissijainen lapsettomuus on jokin Luojan koettemus, josta vain syvästi toivon selviävämme... En ole pitänyt itseäni uskonnollisena ihmisenä, mutta myönnän, että viimeeksi kun em.aiheen takia itkin itseäni uneen, liitin käteni yhteen ja rukoilin,että vielä jonain päivänä saisin kokea äitiyden vielä uudestaan.  <3