Tämä kesä on ollut ihmeellinen monestakin syystä. Helteet ovat olleet ehkä tämän kesän puhutuin aihe, mutta kerrankin voin sanoa eläneeni kesää täysillä. Ennen kesälomaa olin niin puhki ja uupunut,että olin töistä poissa sairauslomalla kolme viikkoa. Nukahtelin työni ääreen,ilman ensimmäistäkään merkkiä väsymyksestä tai haukituksesta sitä ennen. Nukahtelin silmänräpäyksessä, olin itkuinen ja ahdistunut. Tyttäreni alkoi oirehtia voimakkaammin eron jälkeen, ja hänellä oli sopeutumis- ja oppimisvaikeuksia. Olin välillä aivan poikki tähän kaikkeen, ja mietin että mitä minä teen!? Loma teki tehtävänsä, sain nauttia ja kokea kaikkea ihanaa. Olla vaan. Kuunnella laineiden liplatusta. Saunoa,uida. Veneillä,telttailla ja pääsinpä jopa nauttimaan vauhdin hurmasta. Rakkaani piti minusta huolta, tuki ja lohdutti vaikeina hetkinä. Avioero astui toukokuussa virallisesti voimaan, ja vaihdoin myös tyttönimeni takaisin. Se tuntui vapauttavalta. Jouduin tekemään äidille vaikean päätöksen, mutta tällä hetkellä luulen,että se oli ainoa ratkaisu. Pian 7 vuotta täyttävä tyttäreni muutti isänsä luo kaupunkiin. Nyt näen häntä joka toinen viikonloppu ja silloin kun mahdollista. Tilanteeseen kai vie aikansa totutella, ikävä kalvaa mieltä välillä kovasti, mutta ehkä kaikkeen tottuu, ja asiat alkaa sujumaan. Kaupungissa hän saa parhaan mahdollisen tuen koulutielle, sekä elämään. Yksi ilta kävin nukkumaan, ja havahduin siihen,että itkin unissani. Näin unta,että seisoin odottamassa asemalla tytärtäni. Hän oli siinä lähellä,mutta silti saavuttamattomissa. Vilkutin hänelle,ja sitten halasin kauan ja lujaa,sekä itkin. Uni oli hyvin todentuntuinen ja ahdistava. Vielä aamulla unta miettiessäni oli vaikea pidätellä itkua.  Tänään hain tyttöni töiden jälkeen viikonloppua viettämään kanssamme, ja voi miten hyvältä tuntui halata häntä oikeasti. Minun oma tyttöni ❤️ Tänään vietämme aikaa mökillä saunoen,uiden ja paistaen lettuja ja nauttien herkuista, sekä toistemme seurasta. En muuta mä pyytää vois 💖 

 

 

Täytyy sanoa,että viime vuosi oli minulle henkisesti hirvittävän rankka. Ehkä elämäni tähän asti rankin. Niinhän siinä sitten kävi,että viimeinen ICSI -hoitokaan ei onnistunut, ja meille annettiin tuolloin hyvin vähän toivoa. Asia oli itsestään jo aikamoinen kriisi, mutta se pisti miettimään,että haluanko sitä todella? Ja jotenkin aloin katsomaan asioita ihan eri tavalla. Marraskuun 7.pvä hain avioeropaperit ja allekirjoitin ne. Tunsin olevani yksin tässä suhteessa muutenkin, silmäni avautuivat ja tajusin viimein,että mitä järkeä tässä on. Koitin keskustella asioista aiemmin, mutta hän ei nähnyt asioissa mitään outoa, ja koitti vierittää syyn minun niskoilleni. Hän totesi,että ei tässä ole mitään ongelmaa, vika on sinun päässäsi, ja että hanki lääkkeet! Kävin psykologilla, ja siellä tunne vahvistui. Olin varmempi kuin koskaan. Muistan psykologin säälivän ilmeen, kun olin kotitehtävänä tehnyt listan asioista,mitä annan tässä suhteessa, ja mitä saan tässä suhteessa. Voitte arvata kumpi lista oli pidempi. Ehkä tämä kriisi ja masennus oli se keino,jolla silmäni sai avautumaan. 

Nyt unelmani, eli talomme on myynnissä, ja joulukuun puolesta välistä saakka olemme asuneet eri osoitteissa. Hetkeäkään en ole katunut päätöstäni, vaikka menetänkin paljon; kodin joka oli unelmani pikkutytöstä saakka. Syksy vei paljon muutakin mennessään; hetkenä,joka oli maailman huonoin, tein positiivisen raskaustestin. Koska päätökseni olin jo tehnyt eron suhteen, päädyin aborttiin. Kaiken kukkuraksi jouduin hautaamaan itse rakkaan koiramme. Silloin se iski. Henkinen romahdus. Itkusta ei tullut loppua, ja hakeuduin päivystykseen. Sain unilääkkeet ja myöhemmin toisella lääkärikäynnillä masennuslääkkeet. 

Nyt elämä rullaa jo hieman paremmin. Olen löytänyt rakkauden. <3 Tai ehkä se löysi minut. Uskon kohtaloon, ja se johdatti meidät toistemme luo. Everything happens for a reason... 

Tottakai elämä välillä vielä koettelee, stressi talon myynnistä ja (käytännössä) yksinhuoltajuus vie omat veronsa, mutta odotan että pääsen elämässä eteenpäin ja kaikki tämä paha jää taakse. Menetin välit myös äitiini kaiken tämän aikana, mutta se oli hänen valinta, en ole tehnyt mitään väärää. Olen loppujen lopuksi hyvilläni,että koin kaiken tämän. Se sai heräämään minut todellisuuteen. Elämä on liian lyhyt sellaiseen,missä ei ole ihmisen hyvä olla. 

Hyvää kevättä ihmiset. Luottakaa omiin vaistoihin, ja kohtaloon. :)

 

 

Viime ajat ovat olleet minulle samalla jännittäviä, toiverikkaita, mutta hyvin vaikeita, haikeita ja pettymystä täynnä. 

Ensimmäinen ivf on nyt takana, 9 munasolua saatiin hyvin punktioitua, mutta niistä selvisi ainoastaan yksi siirtokelpoiseksi. Se oli kahden päivän ikäinen, 2.luokan 4-soluinen alkio. Mutta valitettavasti testitulos oli nega, eikä pakkaseen jäänyt mitään. Ongelmana oli se,että alkiot olivat monitumaisia. Joko sinne pääsee tunkeutumaan useampi siittiö kerralla, tai sitten munasoluissani on vikaa...

Klinikalle soitettuani minulle tuli henkinen romahdus. Kuvittelin, että vielä ennen heinäkuun sulkua ehdittäisiin tehdä vielä yksi ivf hoito,mutta lääkäri olikin sitä mieltä, että annetaan toipua rauhassa, ja aloitetaan uudestaan taas elokuussa. Seuraava hoito olisi ICSI, eli mikroinjektiohoito. Kokeillaan seuraavaksi eri lääkityksillä ja annostuksilla. Se päivä oli minulle hyvin pettynyt, itkin koko matkan kotiin. Itkin vielä illan ja yölläkin... mutta sitten järkeilin,että ehkä on hyvä niin, ja minulla on aikaa laittaa kesän aikana itseni kuntoon, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Jään hoidoista kesälomalle, ja kenties saisin muutaman kilonkin pois.

Tänään katsoin tallennuksesta katastrofin anatomia -sarjan osan, jossa käsiteltiin Oulun vauvasurmia. Katsoin ohjelman järkyttyneenä, itkien vauvojen kohtaloa, ja miettien että miksi, oi miksi?!

Viime aikoina olen miettinyt elämän tarkoitusta lapsettomuuteen liittyen. Olen aina uskonut jollain lailla kohtaloon, uskoen että kaikella on tarkoitus. Nyt kun meidän pikkukakkosen aikaansaanti on ollut näin hirvittävän vaikeaa ja mutkikasta, olen alkanut miettimään, että miksi? Onko tähtiin kirjoitettu, ettemme koskaan tule saamaan toista lasta? Onko tarkoitus, että käymme hoidot läpi,uskoaksemme viimein että näin on? vai onko tarkoitus vaan koetella? Kääntyykö kaikki lopulta hyvin, vai päätyykö tämä johonkin muuhun, kuten avioeroon? Onko tämän tarkoitus vahvistaa liittoamme, vai kenties erottaa meidät toisistamme? Tälläisen Oulun tapahtuman myötä ihmettelen, että miksi Luoja antoi noiden viiden vauvan syntyä? Miksi se antoi niiden saada edes alkunsa, ja silti lopulta kaikki päättyi niin...?! Miksi ne vauvat syntyi siihen perheeseen kuolemaan, miksei joku muu saanut niitä, joka oikeasti olisi halunnut ne, ja ollut valmis ottamaan ne rakkaudella vastaan? Elämän tarkoitusta ei vaan aina voi käsittää, ei vaan ymmärrä...

Silti kiitän Luojaa siitä pienestä ihmeestä, joka meillä jo on; rakas tyttömme. <3

Luojan kiitos, että hänet on meille annettu. Toivottavasti häntä ei meiltä koskaan pois oteta. Kyynelsilmin kirjoitan ja mietin sitä...rakkaus tätä lasta kohtaan on suunnaton. Hän on pieni ihmeemme, ja vaikka lapsettomuusasiat välillä musertavat mielen kaikkine tunteineen, on hän se asia, minkä takia jaksan vaikeina aikoina tarpoa läpi tän kaiken paskan. <3

Tiedättekö sen tunteen rinnassa, kun jokin siellä polttelee ja kutittaa... Se on kevättä rinnassa. <3

Minulla oli aivan mahtava lauantai-ilta työkaverieni kanssa. Tai ehkä he ovat minulle enemmän, paljon enemmän. Joukko rakkaita ihmisiä, joiden välillä vaan kertakaikkiaan kemiat kohtaa. Ikähaarukka on melko suuri; parikymppisestä reilut neljäkymppisiin. Mutta silti tuntuu,että olisimme kaikki saman ikäisiä. Ja se yhteys...  

...Eräs miespuolinen työtoverini sanoi minulle, että näkee minun silmistäni että kaikki ei ole hyvin... Siitähän se kyynelpato sitten murtui. Avauduin murheistani ja hän kuunteli. Hän piti minua kädestä ja lohdutti. Vaikka välillämme ei ole mitään sellaista, tunsin sillä hetkellä olevani hyvin etuoikeutettu ja onnellinen, että olen tutustunut juuri häneen. Voiko ystävyys olla sellaista, että on kuin vanha onnellinen aviopari, silti tuntematta sen suurempaa himoa toista kohtaan. Sanaton yhteys, joka on tuntunut jo aivan ensihetkestä asti. Hän piteli minua kainalossa ja silitti olkapäätäni, muutaman kerran suukottikin. Mutta se ei ollut mitään seksuaalista tms, sillä molemmat olemme onnellisia omissa liitoissamme, ja kunnioitamme puolisoitamme. Kerroinkin hänelle, että hän on niin hieno tyyppi, että hän on aina sydämessäni.

No pidettinhän me koko köörin kanssa hauskaakin keilailun ja tanssimisen merkeissä, ettei ihan pelkäksi itkuksi mennyt. :) Monenlaisia tunteita koettiin, ja nyt muistelen niitä sydän läikähdellen... <3 Tämä mahtava porukka on nyt jo hajonnut, sillä yksi on lähtenyt toisiin hommiin ja toinen toiselle työpisteelle, eri vuorokiertoon. Harmiksemme todettiin, että tälläistä porukkaa emme enää koskaan tule saamaan. Ei tähän asti sellaista ole ollut,vaikka joukossa on elämää kokeinakin ihmisiä. Mutta tälläisistä ihmisistä ei halua päästää irti. Voin sanoa rakastavani niitä ihmisiä juuri niin paljon, kuin työtovereita voi koskaan rakastaa. Ihan joka ikistä.

Elämme jännittäviä aikoja monessakin suhteessa. Saimme viimein maksusitoumuksen yksityiselle lapsettomuusklinikalle, Jyväskylän Fertinovalle. Vihdoin asiassa pääsee eteenpäin! Oon pelonsekaisin tuntein, mutta silti tunnen suurta helpotusta. Puhelun saadessani kädet tärisivät jännityksestä! Sain avauduttua tilanteestani myös esimiehelleni, hän onneksi otti asian hienovaraisesti vastaan ja tunsi myötätuntoa, sekä toivotti onnea matkaan ja kannusti ottamaan yhteyttä työpsykologiin mikäli tilanne alkaa liikaa mieltä kaivertaa...

Tänään tulee tv:stä ulos myös Maajussille Morsian -ehdokkaiden esittelyt, joihin minäkin olen mukaan sotkeutunut ystävän roolissa. Vähän jännää! ;)

Monta rautaa on tulessa, mutta silloinhan se on taottava kun rauta on kuumaa, vai miten se meni! :)

Läikähtelevää kevättä teille kaikille.

-Anna-

 

Selatessani tätä blogia, tajusin miten nopeasti aika rientää. Jo pelkästään edellisestä päivityksestäni on jo tovi, ja joulukin oli silloin edessä päin. Nyt on jo vuosi vaihtunut ja uudet haasteet odottaa. Tuleva vuosi tulee olemaan varmasti mielenkiintoinen,mutta melko raskas. Mieheni nimittäin aloittaa opiskelut työn ohessa, ja vuorotyön,opiskelun ja lapsen hoidon järjestelyssä on varmasti omat haasteensa, ja melkeinpä voin olla varma,että yhteistä laatuaikaa ei liiemmin ole tänä vuonna luvassa. Mutta ehkä siitä selvitään...

Jännittävää tiedossa lapsettomuusrintamalla, sillä vielä pistoshoitoja jatketaan 1-3 kertaa, ja mikäli toivottua tulosta ei saavuteta, otetaan iso askel eteenpäin. Nimittäin sitten edessä olisi ivf-hoidot, ns."koeputkihedelmöitys". Ajatus siitä jännittää ja hieman pelottaa, mutta kun yritystä on jo näin monta vuotta takana, on se jollain lailla myös helpotus ja odotettu asia. Sitten vaan toivotaan sitä pientä ihmettä tapahtuvan... <3 Henkisesti tää matka on ollut melko rankka, kun tunteet menevät vuoristorataa ylös ja alas. Olimme maanantaina KYSsissä antamassa miehen spermanäytettä, ja tämän jälkeen menimme Matkukseen vähän shoppailemaan. Näin eräässä lastenvaateliikkeessä odotus- ja vauvanvaatteita, ja jotenkin tuli kauhean surullinen olo. Automatkalla kyynelpato murtui, ja aloin itkeä tuota... on välillä vaikea hyväksyä toisten onnea ja nähdä vauvojakin, ja etenkin nykyään ihmettelen suuresti, että jotkut saavat lapsia ihan vaan seksiä harrastamalla, kun itse täytyy kulkea vaikeimman kautta. Mutta katsotaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan, vai tuoko mitään... 

Jännitän myös työkaverini puolesta, sillä ilmoitimme työtoverini kanssa hänet maajussille morsian -ohjelmaan, ja häneen on oltu yhteydessä! Vitsit, jos hän vain pääsisi mukaan ohjelmaan! :) Tosin hän uhkaili, että mikäli pääsee, ja asiat etenee niin hän pitää huolen,että myös minä joudun tv-ruudun taakse! :) No, eihän siinä...

Niin, ja tosiaan, ihana asia meille jo tapahtuikin, sillä jackrussellinterrierinarttumme "Hertta" pyöräytti 2.1.2017 maailmaan 4 pentua. Valitettavasti yhden pennun elämä oli lyhyt, sillä se eli vain 12h. ;'( mutta niin se luonto korjaa tieltään heikommat. Emä ja pennut voi hyvin, nyt kovasti odotellaan silmien avautumista! <3 Ne on niin ihania...

Että tälläistä meille kuuluu tällä kertaa... <3 Toivotaan parasta ja pelätään pahinta.